Mielikuvituksen voimasta

Viime viikolla vihdoinkin pääsimme asian ytimeen: miimiesityksiin! Pitkään suunnitteilla ollut HELMIME-klubi toi Helsinkiin toinen toistaan huikeampia miimiesityksiä. Olen todella tyytyväinen esiintyjäkaartiin ja koko iltaan. Vieläkin on vaikea sanoittaa sitä kaikkea, mitä päässäni pyörii tällaisen rutistuksen jälkeen. Olo on samaan aikaan mm. kiitollinen, haikea, iloinen, ylpeä, hämmentynyt... Välillä pitää oikein pysähtyä ja kysyä itseltään, että mitä oikein tapahtuikaan. Tapahtuiko se oikeasti? Jos ei muuten, niin ainakin päivän ja illan aikana otetut valokuvat todistavat jotain tapahtuneen!

HELMIME-klubin esiintyjät:
Silent Rocco, Kati Lehtola, Tomas Kasprzyk, Eliska Kasprzyk ja Miriam Flick.
Kuva: Minna Hatinen

Esityksen jälkeen ollut yleisökeskustelu oli erittäin antoisa ja mielenkiintoinen. Katsojilla – ja kokijoilla – oli hyviä kysymyksiä, he olivat vaikuttuneita ja kosketettuja, yllättyneitä ja hämmästyneitä. Näin viikon jälkeen en enää tarkasti muista, kuka sanoi ja mitä, kenen kysymys ja vastaus oli mikäkin, mutta joitain kysymyksiä ja ajatuksia laitan tähän näin yleisesti. Lisäksi koska keskustelu oli englanniksi, tulen väistämättä tehneeksi myös omia kielellisiä valintoja ja tulkintoja. Mutta uskallan väittää, että ihan metsään en mene muistini varassakaan.

Minulle yksi mielenkiintoisimmista keskusteluista oli kysymys siitä, onko miimillä rajoja ja jos on, mitkä ne rajat ovat. Mitä miimin keinoin voi esittää ja onko jotain, mitä ei voi? "Vain mielikuvitus on rajana" on tapana sanoa, mutta kenen mielikuvitus? Miimikon vai katsojan?

Tomas & Eliska Kasprzyk: Immortals
Kuva: Minna Hatinen

Miimikkokaartimme vastauksissa tuli esiin tällaisia seikkoja: Oikeastaan kaikki on mahdollista, mutta esityksessä tulisi olla jotain katsojalle tunnistettavaa, jotain mihin tarttua kiinni. Jokin tuttu asia tai toiminto, jonka katsoja tunnistaa ja johon hän pystyy samastumaan. Ilman minkäänlaista omakohtaista tarttumapintaa miimiesityksestä ei saa niin paljoa irti. Toki silloinkin voi katsoa ja ihmetellä liikekieltä ja miimikon luomia kuvia, mutta jos kaikki näyttäytyy katsojalle abstraktioina, tarinasta ei saa selvää.

Miimiesityksen teko on tavallaan paluuta lapsuuden leikkeihin: "Kato, äiti, mä uin valtameressä! Nyt tää kiipeis tohon puuhun ja lähtis lentoon niiku lintu!" Katsoja kutsutaan tai vedetään mukaan näihin mielikuvitusmaailmoihin, joissa kaikki on mahdollista. Ja oikeastaan kaikki tulkinnat esityksestä ovat oikeita, koska esityksen ja mielikuvituksen tuottamia assosiaatioita ei käy kieltäminen. Me annamme kuvia ja tunnelmia, ohjaamme mielikuvitusta johonkin tiettyyn suuntaan, mutta tarinat syntyvät jokaisen omassa mielessä.

Silent Rocco: A Glass of Water
Kuva: Minna Hatinen

Jatkokysymyksenä joku kysyi, mistä me miimikot sitten tiedämme, mitä katsojat ymmärtävät tai eivät ymmärrä. No eihän sitä aina tiedäkään, oli yksiselitteinen vastaus. Joskus jokin itselleen aivan selvä asia tai kuva ei avaudu muille. Joskus jokin itselleen aivan selvä asia tai kuva onkin jotain aivan muuta katsojalle. Monet käyttävät hyväkseen testikatsojia harjoitusprosessin kuluessa, jolloin saa palautetta ja tulkintoja siitä, mitä katsoja on nähnyt. Toki sekin palaute on aina yksittäisen katsojan tulkinta, mutta osviittaa se voi antaa.

Kokemuksen karttuessa ja avoimesti palautetta kuunnellessa miimikko oppii myös arvioimaan, mikä ns. toimii tai ei toimi. Ja mitä taitavampi miimikko, sitä varmemmin hän saa sanomansa perille, kun katsojan ei tarvitse miettiä esimerkiksi oliko jokin esine pyöreä vai neliskanttinen. Mitä abstraktimpi asia, sitä vaikeampi se on esittää miimin keinoin. Silloin yleensä joudutaan lähestymään asiaa mutkien kautta tai vetämään joitain mutkia suoriksi, mutta mahdotonta ei liene sekään.

Miriam Flick: Scientia
Kuva: Minna Hatinen

Lisäksi on hyvä muistaa, että jokainen katsoja tulee esitykseen oman kulttuurisen ja sosiaalisen taustansa, elämänkokemuksensa, odotuksiensa ja katsomistapojensa kanssa. Kaiken ei tarvitse avautua kaikille. Kaikkea ei aina tarvitsekaan ymmärtää nauttiakseen taiteesta. Tämä koskee tietysti kaikkea taiteen näkemistä ja kokemista. Meidänkin illasta oli hienoa kuulla, miten eri étudet aukenivat ja koskettivat eri ihmisiä. Toiselle koskettavin étude oli toiselle se, josta ei saanut niin paljoa irti. Joku ilahtui suunnattomasti nähdessään "oman itsensä" toisen esittämänä ja joku vain antautui yllätysten ja hämmästyksen tai liikkeiden vietäväksi.
Kati Lehtola: The Clock Is Ticking
Kuva: Minna Hatinen

Keskustelussa oli paljon muitakin hyviä ja mielenkiintoisia aiheita, mutta eiköhän tämä riitä tältä erää. Kiitos kaikille mukanaolleille!

Kuva: Minna Hatinen


Kommentit

Suositut postaukset