Tutkimassa suomalaisen miimin historiaa

Olen nyt päässyt teatteritieteen opinnoissani siihen pisteeseen, että proseminaari ja kandintyö ovat meneillään. Pääsen siis vihdoinkin sen aiheen pariin, minkä takia teatteritiedettä halusin opiskellakin, nimittäin suomalaisen miimin historian!

Opiskelin miimiä Saksassa ja sekä opiskeluaikana että usein sen jälkeen minulta on eri tilanteissa kysytty, minkälaista miimin traditiota Suomessa on tai kuinka paljon miimiä on Suomessa tehty. Mututuntumalla jouduin aina vastaamaan ympäripyöreitä vastauksia siitä, että miimi on aina ollut hyvin marginaalinen esittävän taiteen ala Suomessa ja eipä sitä ole paljoa tehty. Pidemmän päälle mututuntuilu alkoi häiritä ja itse asiassa hakeutuminen teatteritieteen pariin saikin kipinänsä mahdollisuudesta tutkia miimiä. En missään vaiheessa ole jaksanut uskoa, etteikö Suomessa olisi myös menneisyydessä ollut miimikoita ja esitetty miimiä (tai pantomiimiä. Termeistä lisää myöhemmin), niistä vain ei ole kirjoitettu eikä jäänyt suuria jälkiä historiankirjoihin.

Kandintutkielmassa aloitan siis tutkimukseni miimin historiasta Suomessa keskittyen 1900-luvun kahteen ensimmäiseen vuosikymmeneen, koska tekemilläni hauilla eri tietokantoihin tuolta ajalta tuli jonkin verran mielenkiintoisia löydöksiä.

Heti alusta asti oli selvää, että aiemman tutkimuksen puute tuo oman haasteensa tämän tutkielman tekoon. Suomen teatterihistoriaa käsittelevissä teoksissa miimiä tai pantomiimiä ei liiemmin mainita, ja kyse on todellakin maininnoista, jos sellaisia löytyy. En ole myöskään löytänyt aihetta koskevia artikkeleita – tieteellisiä tai populaareja – vasta kuin noin 1950-luvulta alkaen joitakin sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita, 60-luvulta hieman enemmän. Varhaisempi miimin historia onkin hakujeni perusteella lähes tutkimatonta Suomen kontekstissa, poikkeuksena 1800-luvun sirkusesitysten pantomiimit. Varsinaista tieteellistä historiantutkimusta en ole löytänyt myöhemmästäkään miimistä Suomessa, joten vaikuttaa siltä, että miimin historia Suomessa on vielä kirjoittamatta.

Muitakin haasteita tutkielman teolle on. Yksi merkittävä asioiden mutkistaja on miimiin/pantomiimiin liittyvän termistön vaihtelevuus ja sekavuus. Käytännön haasteita, joita tämä aiheuttaa: mm. millä hakusanoilla tehdä hakuja ja mitä milläkin termillä on aikalaiskontekstissaan tarkoitettu. Esimerkiksi yhtä miimikoksi kutsuttua esiintyjää, Charles Morréa, kutsuttiin esitysten ilmoituksissa myös titteleillä mimikkeri ja muototaiteilija. Mimikkeri on maalaisjärjellä ajateltuna suora "suomennos" ruotsin miimikkoa tarkoittavasta mimiker-sanasta, mutta että muototaiteilija?

Turun Sanomat, 11.11.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

1900-luvun alun miimikot ovat tähän asti löytämieni lähteiden perusteella esiintyneet esim. varieté- ja cabaret-esityksissä, joten tutkielmani puitteissa olen tutustunut niidenkin historiaan. Monet esityksistä pidettiin ravintoloissa tai hotellien ravintoloissa, joten esim. Helsingin silloisen ravintolahotelli Seurahuoneen historiakin on tullut pääpiirteissään tutuksi. Jännää!

Salapoliisityöni tarkoituksena on yrittää selvittää, keitä nämä miimikot olivat ja mitä he tekivät. Pieniä johtolankoja on olemassa, mutta arkistojen kaivuutyö jatkuu...