Elenäytäntöjä ja kasvoilla ilmehtimistä

Yhtenä isona kokonaisuutena tutkielmassani oli miimiin liittyvän terminologian määrittely aikarajauksen kontekstissa. Osan jäljille pääsin lähestulkoon sattumalta, koska niin erikoisia termejä ei ollut tullut aiemmin vastaan.

Suomessa 1900-luvun pantomiimiesitykset ovat alkuperäislähteiden mukaan olleet näyttäviä, suuren esiintyjäryhmän sanattomia, juonellisia näytelmiä, joissa yhdistyvät elekieli, liikkeet ja tanssi. Muutamat lehtikirjoitukset käyttävät pantomiimistä myös nimityksiä ”elenäytäntö”, ”elenäytelmä” ja ”eljenäytelmä”. Pantomiimejä on esitetty ainakin sirkuksissa ja erilaisten yhdistysten iltamissa, mutta myös teatteriesityksinä. Pantomiimit ovat todennäköisesti olleet melko tuntetmattomia, koska pantomiimejä selitettiin lehdissä.

"Mitä on pantomiimi? Sen tulee olla kuvaelma, jossa eleet käyvät sanoista ja kasvojen ilmeet yksin puhuvat. Mutta eipä usein saa nähdä sellaista "kaikkien eleitten" näytelmää kuin Tuhkimo."
Suomen Kansa, 03.03.1905 

"Koska paikkakunnallamme pantomiimejä harwemmin esitetään, lienee paikallaan lyhyesti esittää kysymyksessä olewa pantomiimin sisällys, jotta yleisö woisi paremmin seurata esityksen kulkua, liikkeiden merkitystä, ja tanssien sisältöä–pantomiimissähän nimittäin kaikki se mitä esitetään, esitetään ainoastaan liikkein, elein, tanssien ja soittaen."
Kaiku, 31.03.1911

Keski-Euroopassa 1800-luvun lopulla suosituksi nousseen suuriin valkoisiin vaatteisiin pukeutuneen ja kasvonsa valkoiseksi maalanneen Pierrot-hahmon kaltaista solistista pantomiimiä en suomalaisista lehdistä ja lähteistä löytänyt. Suomen 1800-luvun pantomiimilöydöksiä olivat lähinnä kiertävien sirkusten pantomiimiesitykset, joita kutsuttiin myös nimityksellä hevospantomiimi, koska niihin osallistuivat sirkustaiteilijoiden lisäksi kaikki sirkuksen hevoset. 

"Viheräiäinen piru
suuri illusiooni pantomiimi, jonka suorittaa 60 henkilöä ja lisätty balettijoukko."
Uusi Suometar, 19.10.1897

Miimi-termiä ei näin varhaisista lähteistä löydy, mutta miimi-johdannaisia sanoja ovat tuon ajan esiintyjänimitykset, kuten miimikko tai mimikkeri, sekä adjektiivi miimillinen, joka löytyy esimerkiksi Warkauden lehden Kansainvälisiä sivistyssanoja selityksineen -listalta miimikon kanssa vuodelta 1924. Lehden selitysten mukaan miimikko tarkoittaa ”kasvoilmehtijää” ja miimillinen on ”kasvoilla ilmehtimistä, mimiikkaa koskeva”. Miimikolla on siis voitu tarkoittaa esiintyjää, jonka pääasiallisena ilmaisukeinona ovat olleet eleet ja ilmeet. Tutkimukseni kohteita Herra Schwartzia ja Charles Morréa kutsuttiin lehdissä myös monilla muilla, hyvin erikoisillakin, nimityksillä, kuten ”ilmejäljittelijä”, ”eleilijä” , ”muototaiteilija” tai suosikkini ”kansainväl. mimiikkio- ja matkija”.

"Älkää laiminlyökö käydä katsomassa maailmankuulua ilmejäljittelijää Charles Morré joka esittää eri maiden kuuluisia henkilöitä, joukossa m. m. Runeberg ja Mechelin."
Työmies, 02.03.1912

Seuraavassa kirjoituksessa paneudutaan siihen, millaisia esityksiä Herra Schwartz ja Charles Morré tekivät!

Lehtileikkeet digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta