Miimihaastattelussa Anke Gerber

Das Interview auf Deutsch: Ein Interview mit Anke Gerber

Anke Gerber on saksalainen miimikko, tanssija, koreografi, klovni - yksi Keski-Euroopan suurista liiketeatterin nimistä. Hän on pitkän linjan opettaja ja esiintyjä ja oli yksi miiminopettajistani Die Etagessa Berliinissä. Anken miimitekniikan oppikirja Anatomie der Pantomime on yksi alan klassikko, esittelin sen aiemmassa kirjoituksessani.

Anke vastasi haastattelukysymyksiini sähköpostitse. Heti käännöstyön alussa kohtasin ison kysymyksen: käännänkö saksan termin Pantomime nyt pantomiimiksi vai miimiksi? Päätin pitää sen pantomiiminä alkuperäiskieltä kunnioittaen, vaikka mielestäni se voisi ihan hyvin olla suomeksi myös miimi. Tässä vielä Anken määritelmä pantomiimistä (Pantomime), jotta tiedämme, mistä puhumme: Pantomiimi on

• kehonhallinnan taidetta, jossa esiintyjä tekee liikkein ja tuntein näkyväksi hahmon sisäisen ja ulkoisen olemuksen
• symboli- ja elekieltä yliarkisessa muodossa
• illuusiotekniikka (näkymättömien voimien ja esineiden näyttäminen)

Kuva: Floris Gerber

Mikä oli ensikokemuksesi pantomiimistä (esimerkiksi katsojana)? Inspiroiko se heti sinua itseäsi pantomiimin pariin?

Näin noin 12-vuotiaana lapsena pantomiimisooloillan pienessä kylässäni ja olin siitä niin vaikuttunut, että muistan sen edelleenkin. Se saattoi toki vaikuttaa siihen, että kiinnostuin pantomiimin harjoittelusta myöhemmin tanssinopiskelijana Berliinissä. Mutta ennen kaikkea kyse oli uteliaisuudesta.

”Minua ei kiinnosta pitää kiinni ’puhtaasta pantomiimistä’ (miten ikinä se määritelläänkään).” 

Miten kuvailisit pantomiimityyliäsi/-tekniikkaasi?

Erittäin analyyttistä, ei yhtään pateettista, mieluummin tutkivaa kuin kutsumuksellista, ilman koristeluja. Minulla on aina katse myös muissa taiteissa. Minua ei kiinnosta pitää kiinni ”puhtaasta pantomiimistä” (miten ikinä se määritelläänkään); minua kiinnostaa enemmän, miten pantomiimille ominaisia elementtejä, kuten esimerkiksi fix pointia, voidaan käyttää lavalla, oli kyse sitten oopperasta, hahmoteatterista lapsille tai hip-hop-koreografiasta.

Anatomie der Pantomime, kuva: Clement de Wroblewsky

Onko sinulla miimikkoesikuvia? Ketkä taitelijat ovat vaikuttaneet työhösi?

Tämä on hankala kysymys. Kuulin ja opin lapsena paljon saksalaisesta ekspressionistisesta tanssista, koska äidilläni, dresdeniläisellä näyttelijällä, oli yhteyksiä ekspressionistisen tanssin kenttään toisen maailmansodan jälkeen. Tutustuin Harald Kreutzbergin, Gret Paluccan ja Mary Wigwamin töihin valokuvien ja tarinoiden kautta. Tanssijankoulutukseni jälkeen osallistuin useana kesänä Palucca-koulun kesäkursseille Dresdenissä, tutustuin Paluccaan henkilökohtaisesti ja myöhemmin opetinkin hänen koulusssaan.

Jos puhumme esikuvasta siinä mielessä, että ”tuollaista työtä minäkin haluaisin tehdä”, on esikuvani todennäköisimmin silloin Harald Kreutzberg. Valokuvat hänen tansseistaan vaikuttivat minuun vahvasti: eritoten hänen työskentelynsä naamioiden kanssa sekä aiheittensa moninaisuus.

Pantomiimiä aloin harjoitella ilman miimikkoesikuvia. Hypähdin vain mukaan, koska pantomiimin harjoitteleminen oli hauskaa.

Näin Marcel Marceaun ensimmäistä kertaa, kun olin ollut jo noin viisi vuotta mukana Berliner Pantomime-Gruppe -ryhmässä. Opin kuitenkin vasta myöhemmin kunnolla arvostamaan Marceauta ja hänen työtään. Herkässä 25 vuoden iässä hänen tyylinsä oli mielestäni liian mahtipontista, keinotekoista, liitoiteltua ja teemat suurimmilta osin vanhanaikaisia. Pidin hänen koomisista numeroistaan, mutta romanttisista numeroista en oikein saanut mitään irti.

Minuun ovat vaikuttaneet ennemminkin kirjailijat kuten Heinrich Heine, Rainer Maria Rilke ja Bertolt Brecht.

Anke Gerber: rondo rojo, kuva: Günter Ries

”Haluaisin ennemminkin pantomiimin illuusiotekniikan todellakin tyrmistyttävän aitoudellaan ja kehonkielen olevan uskottavaa.” 

Olet myös tanssija ja koreografi ja mielestäni pantomiimityylisi on erittäin tanssillista (ja sopii siksi myös minulle erittäin hyvin). Miten näet tanssin ja pantomiimin yhteyden? Onko tanssia ilman miimisiä elementtejä? Ja päinvastoin, onko pantomiimiä ilman tanssillisia elementtejä? Vai ovat nämä kaksi enemmän tai vähemmän liitettyinä toisiinsa?

Itse en koe tyyliäni tanssillisena. Mutta onhan se tosiaankin kevyttä ja perustuu enemmän aaltomaisiin ja sulaviin liikkeisiin kuin toceihin. On olemassa tyylejä, jotka ovat paljon kovempia, kulmikkaampia ja jotka vaikuttavat mekaanisemmilta. Kaikkea näitä voi tietysti käyttää lavalla. Vaarana on, että kovempi tyyli ennemminkin vieroittaa kuin vetää puoleensa; yleisö kokee esityksen liioiteltuna ja epämukavana. Haluaisin ennemminkin pantomiimin illuusiotekniikan todellakin tyrmistyttävän aitoudellaan ja kehonkielen olevan uskottavaa. Mekaaniset ja erityisen tyylitellyt liikkeet eivät siihen auta.

Mielestäni tanssi ja pantomiimi ovat aivan erilaiset liiketeatterin lainalaisuuksina, tavallaan vastakohdat toisilleen. Karkeasti sanottuna: pantomiimillä kerrotaan tarinoita katsojille, kun taas tanssija tanssii omaksi ilokseen, oli sitten katsojia tai ei. Itsekseni ollessani tanssin mieluusti, mutta pantomiimiä teen vain kun minulla on katsojia. (Esimerkiksi soolotanssi-iltaani varten harjoittelu oli suurta hupia, kun taas pantomiimisooloillan harjoittelu oli karua ja vaati karuuden tunteen voittamista.)

Käytännön lavatyöskentelyssä pantomiimi ja tanssi ovat usein toisiinsa sidotut – kuin mitalin kaksi puolta. Jo ihan siksikin, että esiintyjä useasti osaa molempia! On monia esimerkkejä esityksistä, joissa miimiset ja tanssilliset osat vaihtelevat – baletissa, commediassa, tanssiteatterissa, pantomiimissä, mykkäelokuvissa. On myös joitakin esityksiä, esimerkiksi Kurt Joossin Der Grüne Tisch, Vihreä pöytä, joissa tanssilliset eleet ovat hyvin ymmärrettävissä ja eleillä on selkeät symboliset merkitykset.

Molemmissa taidelajeissa on kuitenkin omat puhtaat muotonsakin. Esimerkiksi Marceaun Naamiontekijässä ei ole tanssillisia elementtejä (jos jätämme huomiotta Marceaun hieman tanssimaiset huiskaisut), vaan jokaisella liikkeellä on konkreettinen tarkoitus ja on tarinan ymmärtämisen kannalta tärkeä.

Abstrakteissa baleteissa, kuten esimerkiksi George Balanchinen baleteissa, vastaavasti taas kaikki liikkeet ovat puhtaissa muodoissaan, sopivat musiikkiin, niillä ei ole konkreettisia merkityksiä eikä konkreettisten henkilöiden välillä käydä keskustelua.

Määritelmäni pantomiimin ja tanssin eroista eivät tietenkään ole kiveen kirjoitettuja. Minulle molemmat ovat erittäin käyttökelpoisia esityksiä luodessani, koska tarkastelen koko ajan sitä, mitä vaadin yleisöltäni, vaadinko liikaa, millä tavoin voin yllättää, viihdyttää, manipuloida tai kyllästyttää; mitä tapaa käytän mihinkin.

Anke Gerber: rondo rojo, kuva: Günter Ries

Mikä on pantomiimin tärkein ominaisuus?

Tärkeintä on, kuten jokaisessa taiteessa: näytä yleisöllesi heidän maailmansa eri perspektiivistä kuin he sen tuntevat, sinun perspektiivistäsi.

”Mahdollisuus siihen, että yksi henkilö dominoisi ja muovaisi koko alaa, on mielestäni paljon pienempi nyt kuin 50 vuotta sitten.” 

Miten pantomiimin asema on kehittynyt urasi aikana? Millainen se on nyt?

60-luvulta 80-luvulle asti pantomiimillä oli melko selkeä julkisuuskuva. Ainakin laajalle yleisölle pantomiimi oli yhtä kuin Marceau: kasvonsa valkoisiksi maalannut solisti, joka esiintyi ilman sanoja ja tavaroita.

Marceauta vastaavaa vahvaa seuraajaa ei ole, mikä ei johdu ainoastaan esiintyjistä vaan myös muista olosuhteista. Nykyään on paljon enemmän näyttelijöitä, tanssijoita, miimikoita ja taitelijoita. Mahdollisuus siihen, että yksi henkilö dominoisi ja muovaisi koko alaa, on mielestäni paljon pienempi nyt kuin 50 vuotta sitten. Nykyään on aivan erilaiset taide- ja mediakanavat. Ja luonnollisesti nykyään on myös selvä vastaliike ”klassista pantomiimiä” vastaan. On myös enemmän vapautta, yleisö suvaitsee enemmän, on uusia katsomistapoja.  Niinpä pantomiimi on entistä enemmän kokoelma työkaluja, joita voi käyttää mitä erilaisimmissa yhteyksissä.

Uskon, että on aikoja, jolloin joku tyyli ja taideala muotoutuu ja ottaa näkyvän paikkansa, ja on aikoja, jolloin taidemuodot sekoittuvat keskenään vaikeasti ryhmiteltäviksi. Mutta ehkä tämä ajatus on vain harhakuvaa ja tarkemman kuvan saa vasta sitten kun voimme katsoa menneisyyteen. Esimerkiksi Marceaun uran kohokohdan (jota kestikin 30 vuotta) aikana oli myös paljon muita miimikoita sekä pantomiimin sekoittumista eri teatterin lajeihin - he eivät vain nousseet esille niin hyvin, koska käsite pantomiimi oli niin vahvasti sidoksissa Marceauhun.

Liiketekniikoiden kehityksessä taasen on tapahtunut ihan uutta: uudet tanssityylit breakdance ja electric boogie kehittyivät 80-luvulla ja sen jälkeen. Niissä pantomiimin vaikutus näkyy.

Ennustaa ei voi, mutta kokemuksesi kautta, miten näet pantomiimin tulevaisuuden?

Kuka tai mikä sitten on ”pantomiimi”? On kouluja, joissa miimikoita opetetaan (tai sitten ei) ja näyttämöitä, joissa heitä näytetään (tai sitten ei). Se riippuu niistä henkilöistä, jotka sitä harjoittavat (tai sitten ei). Marceau sanoi pantomiimin tulevaisuudesta viisaasti 90-luvun lopulla, kun hän oli vieraana Berliinissä Mime Centrumin järjestämässä keskustelutilaisuudessa: Pantomiimin tulevaisuus riippuu sen esittäjistä. Kun he esittävät pantomiimiä, silloin on pantomiimiä.

Muokattu 11.3.2019: lisätty kuvaajien nimet